rakas pyöräni

Nyt nolottaa. Kun katson postauksiani, minulla on vain kaksi vaatimatonta mainintaa pyöräilystä. Olen tyystin unohtanut kirjoittaa näinkin päivittäisestä asiasta. Minähän periaatteessa istun pyörän päällä kaksi tuntia päivässä. Minä OLEN työmatkapyöräilijä. Tätä nykyä pyöräilen noin 20-40 kilometriä päivässä. Se on hauskaa, rentouttavaa, helppoa (useimpina aamuina) ja huomaamatta kuntoa kohottavaa. Jos en mitään muuta jaksa tehdä, niin olen ainakin pyöräillyt. Pyöräillyt olen ensimmäisestä kesätyöpaikasta lähtien, jolloin hurautin 500 metriä kiiruspäissäni rinnettä alas. Matkat ovat vuosien varrella muuttuneet ja pyörät.

Ensimmäinen työmatkapyöräilijä oli isältä peritty kolmivaihteinen Cresent, sitten tuli upea punainen Bottechia. Kevyt kuin mikä, mutta tuubirenkailla ja kumiliima tuli tutuksi. Uuden ensimmäisen pyörän ostin Alabamasta, kaunis sininen maantiepyörä Cannondale, joka muutti kanssani Suomeen. Hieno istuinta, hyvä ajoasento ja upeat reissut aina kansallispuistoista lähtien. Lehteenkin päästiin kuvan kera työmatkapyöräilyn vuoksi.

Koska kaikki pyöräni on varastettu lukoista ja varastoista huolimatta, olen siirtynyt aina edullisempaan vaihtoehtoon. Nykyinen mustangi on palvellut 12 vuotta. Silloinen TM:n testivoittaja. Peruspyörä, jonka perässä kulkevat päivän paperit. Ulkorenkaissa olen siirtynyt vahvistettiin mallin ja talveksi nastat alle. Muut menevät lujempaa kevyemmillä kulkupeleillä, mutta olen päättänyt etten vaihda. Yhden kerran mopokolarissa oltu ja lommo edelleen muistona ohjaustangossa.

Usein työmatkapyöräilyn etuna pidetään edullisuutta. Minä väitän toista, mutta siitä seuraavassa pyöräpostauksessa...sellainen on siis tulossa pyöräseni.